Tämä päivä pääsi jo melkein puoleen väliin, ennen kuin tyhjyys taas iski. Aamu oli tohinaa täynnä kun laitoin muksut koulutielle ja esikoisen kävin kuskaamassa "töihin" TET-paikkaansa. Siinä samalla reissulla poikkesin itse kuntosalille ja teinkin ihan kunnon hikireenit (siihen ei tosin paljon tarvita, että meikäläinen hikoilee ja puuskuttaa). Palkinnoksi hain itselle päiväkahville leivoksen ja sitä nyt sitten tässä naatiskellaan kaikessa hiljaisuudessa. 

Kotimatkalla näin akkametson tiellä. Yritin ottaa siitä kännykällä kuvaa, mutta akka ei ollut samaa mieltä vaan lensi tiehensä. Se siitä sitten, mutta komea ja iso se oli...akkakin.

Mietityttää kovasti tuo vauva-asia ja uusi raskaus. Kävin jälkitarkastuksessa ja lääkäri sanoi, että uutta voi yrittää kun siltä tuntuu. Vielä hetki sitten olimme mieheni kanssa sitä mieltä, että lapset ovat nyt tässä ja uutta ei enää yritetä. On liian raskaita nuo epäonnistumiset ja raskainta ikinä oli tehdä oma pieni poika pilven reunalle. Silti tämä sylintyhjyys ja vauvan ikävä on saanut miettimään, josko sittenkin uskaltaisimme vielä kerran yrittää. Olisi niin kiva saada pieni nyytti kotiin tuhisemaan ja kasvamaan. Mikään ei menetettyä vauvaamme korvaa, mutta ehkä lääkitsisi pahimpia haavoja. Vai onko tämä vain hormoonien aikaan saama pakkomielle? Entäpä jos uusikin yritys menee pieleen, rikommeko itsemme ja tämän perheen keskittymällä vääriin asioihin? Olisiko parempi keskittyä jo olemassa oleviin lapsosiin ja avioliittoomme ja säilyttää pikku enkelimme kauniina haikeana muistona sydämissämme. Meidän pieni iltatähti, joka tuikkii yötaivaalla! 

Voi tätä elämää...