Synnytin kuukausi sitten neljännen lapseni, pienen enkelipojan, joka oli kuollut kohtuun 26. raskausviikolla. Pahin järkytys on ohi, jäljellä on vain lohduton suru, ikävä ja niin tyhjä syli. Enää ei itketä koko ajan, suru tulee aaltoina, ahdistavana ikävänä, puristavana tunteena rinnassa ja kuristavana tunteena kurkussa. Tulee pakottava tarve katsoa pikkuisen kuvaa ja korttia, johon on painettu hänen pienien jalkojensa ja käsiensä kuvat. Yöllä herään mielessäni kuva kun pikkuinen on nostettu rintani päälle heti syntymänsä jälkeen. Muistan pienen nykerönenän ja pienet korvat ja pienen käden.

Hautajaiset on pidetty perheen kesken ja myös sisarukset saivat jättää jäähyväiset pienelle enkeliveljelleen. Jälkitarkastuksessa lääkäri kertoi, ettei mitään syytä pienen kuolemalle löytynyt. Pienen sydämen äkillinen pysähdys, muutti perheemme kokonaan ja lopullisesti. 

Äidillä on sinua ikävä! <3  "Sinä poikani pieni ja kultainen, olet enkeli parvessa enkelten.!