Sydäntä riipaisevaa on katsella lapsen surua. 6-vuotias tyttäreni ikävöi pikkuveljeään kovasti. Suurimman osan aikaa hän on normaali iloinen, reipas itsensä, mutta usein iltaisin tai vauvoja nähdessään tai kauppojen  vauvan vaatteita vieläkin ihaillessaan hän muistaa oman pikku veikkansa.

Eilen ajelimme autolla kun lapsi alkoi kertoa, että olivat eskarissa saaneet tehtäväksi piirtää perheensä. Yht' äkkiä hän muisti, ettei ollut piirtänyt kuvaan vauvaa. Voi miten lohduton murhe siitä tuli. Yritin lohduttaa ja sanoa, ettei hän ole tehnyt mitään väärää ja, että jos hän haluaa hän varmasti saa vauvan vielä siihen kuvaan piirtää jälkeenkin päin.

Tavallaan jännä miten kovasti pikku tyttöni ikävöi veljeään, jota ei koskaan oikeasti edes ehtinyt nähdä, mutta ilmeisestikin sitäkin enemmän hän odotti sitä. Olimmehan paljon jutelleet asiasta ja valmistelleet häntä vauvan tuloon. Hän oli alusta asti innoissaan ja iloinen isosiskoksi tulemisesta. Hän oli kovasti hankkimassa vauvalle kaikkia tarvikkeita ja vaatteita ja kyseli millä kaikilla tavoin saisi osallistua vauvan hoitamiseen.

Kerran hän sanoi itkun yllättäessä, että hän ei haluaisi itkeä, mutta se tulee väkisin kun hän miettii veikkaa. Anna sen tulla, sanoin minä, niin sen kuuluukiin. Halasin, otin hänet syliin ja itkimme yhdessä, istuimme pitkän tovin yhdessä sohvan nurkassa. Kyyneliltä en välttynyt silloinkaan kun hän halasi ja sanoi rakastavansa minua. <3

Voisinpa pyyhkiä toisen murheet pois!